Puhuin eilen DTM:n lavalla siitä, kuinka vuonna 2012 olin järjestämässä Pekka Haaviston vaalijuhlaa Somerolle. Muistelin, kuinka ihmisiä kurkisteli tapahtumaan ikkunoista: peläten leimautumista luoja ties miksi, jos tulee sisälle, mutta innokkaana näkemään, keitä on sisällä.
Vitsailin siitä, että juuri tämän takia olemme tänään juuri DTM:ssä. DTM:ssä ei ole ikkunoita, joista kurkkia sisään tai varsinkaan joista nähdä ulos. Se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta on valitettavasti myös ankean totta. Oli tärkeä saada juhlia vähemmistöehdokasta omien kesken, turvassa ja pelkästään hyvällä mielellä. Sitä voi olla vaikea ymmärtää, eikä sitä itsekään aina muista.
Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään ahdistunut tai loppu tähän vaalien aikaiseen ”keskusteluun”. Oli ihanaa olla hetki ilman, että joku kysyy ”tärkeitä kysymyksiä” ehdokkaan ”sukupuolisesta suuntautumisesta”. Se oli itselleni paljon isompi motiivi olla mukana järjestämässä tapahtumaa kuin kampanjan varainkeruu tai medianäkyvyydet.
On alentavaa lukea, miten on tärkeää puhua siitä, kuinka ehdokkaan homous vaikuttaa äänestämiseen, koska oikeasti vaikuttava asia on ihmisten homofobia, tai miten kolmasosa ei voi äänestää homoa (kun taas kaksikolmasosaa voi äänestää). Ja vielä hurskastellaan sillä, miten tässä ei ole mitään kannanottoa tai väärää, vaikka vähemmänkin kokenut journalisti tietää, miten sanavalinnoilla ihan todella luodaan todellisuutta.
En kieltämättä olisi uskonut etukäteen, kuinka henkilökohtaisesti isoksi asiaksi nämä vaalit muodostuvat. Hallitus rellestää minkä ehtii, siitä mitä jotkut vielä sanovat hyvinvointivaltioksi ei ole kohta jäljellä yhtään mitään.
Huomaan jatkuvasti pohtivani, ratkeaako näissä vaaleissa myös oma uskoni Suomen tulevaisuuteen: onko meillä toivoa vai ei. Onko tämä yhteiskunta minua varten tai haluanko ylipäätään edes olla osa tätä.