Kuukausi: tammikuu 2024

Pakko myöntää, olin hetken jo toiveikas – olemmeko viimein ajassa, jossa presidenttiehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen ei ole suuri puheenaihe. Enemmän jopa kuului puhetta siitä, pitääkö meidän olla näin kiinnostuneita presidenttiehdokkaiden puolisoista. Entä jos presidenttiehdokas olisikin sinkku tai leski? 

Mutta niin vain Matti Rönkä 1970-luvua huokuen takelteli ilmoille kuuman perunan: SUKUPUOLISEN SUUNTAUTUMISEN. Varmasti nousee kotikatsomoissa pohdinnat esiin ja nouseehan se, kun oikein vaalilähetyksessä annetaan ymmärtää, että pohdittavaa on. Oli TV-aikamme pitkään aikaan kiusallisimmat hetket katsoa, kun asiantuntijat kiusaantuneena hakevat sanoja sanoakseen HOMOSEKSUAALI. 

Pekka Haaviston seksuaalisuuden loputon puiminen on absurdia, koska teot puhuu puolestaan: voisi sanoa, että Haavisto ei paljoa muuta ole tehnytkään, kuin työskennellyt maissa, joihin hänen pelätään presidenttinä olevan mahdotonta mennä. Ensin vastustetaan muslimimaita homojen puolustamiseksi, nyt taas vastustetaan homoja että säilyy suhteet muslimimaihin. On muuten tyhmä peli epäloogisella puolten vaihdolla, ei kannata pelata. 

Pekka Haaviston kohdalla vähemmistöön kuuluminen on vain voimavara. Vähemmistöön kuuluva ihan missä tahansa asemassa on tärkeä esikuva, voima ja kannustin kaikkiin vähemmistöihin kuuluville, varsinkin nuorille. Vähemmistöön kuulumisen kautta ymmärtää usein paremmin myös muita vähemmistöjä. Se ei ole automaattista, mutta parantaa mahdollisuuksia, ja ne Haavisto on erinomaisesti hyödyntänyt. 

Tavallaan tietysti ymmärrän kynnyksen äänestää homoa: en ole itsekään vielä koskaan äänestänyt presidentiksi heteroa. Kynnys heteron äänestämiselle on korkea, mutta olen tottakai valmis kehittämään ajatteluani ja muuttamaan mielipidettäni, jos ja kun maailma on siinä tilanteessa, että seksuaalista suuntautumista ei tarvitse enää ehdokasta valitessa tai muutenkaan miettiä. 

Kulttuurikenttä keskustelee nyt huolissaan sisältövaroituksista ja taidelukiosta, jossa nuoret vaativat koulutyöhönsä ja taiteeseen sisältövaroituksia vaikeita tunteita herättävistä aiheista. 

Sisältövaroituksia käytetäänkin jo laajasti monissa paikoissa, vaikka tutkimus kertoo niiden olevankin ehkä hyödyttömiä ja jopa haitallisia. 

Olen itse varoituksista vain hyvilläni. En tiennyt tarvitsevani, mutta hyödyn koko ajan: minun ei tarvitsekaan joutua tunnekuohuihin raskaista sisällöistä, jos hetki ei ole sopiva. Kuulen jatkuvasti nuorison tunnepuhetta, enkä usko sisältövaroitusten pyrkivän tunteiden välttelyyn, vaan siihen, missä tilanteessa ne kohtaa. On myös ajattelematonta paheksua tai ilkkua nuorison yrityksiä huomioida toisiaan ja hallita ahdistustaan maailmassa, jonka ahdistuksen aiheista valtaosa on aikuisten aiheuttamia. En myöskään usko, että edes ilmaisutaidon lukiolla on resursseja olla turvallinen paikka vaikeiden tunteiden käsittelylle. 

Olen itse kerran istunut pienessä teatterissa katsomassa monologia kuolemaa tekevän, natseja piileskelevän ihmisen ruumiintoiminnoista ja eritteistä. Odotukseni esitykseltä olivat aivan muuta, eikä salista päässyt kesken pois, sillä uloskäynti tapahtui näyttämön halki. En muista teoksesta muuta kuin pitkään jatkuneen ahdistuksen. Sisältövaroitukselle olisi ollut tarvetta, tunteen kohtaaminen ei ollut mitenkään rakentavaa. 

Keskustelussa paistaa väsynyt piiloviesti: nuoriso on pilalla. Nyt nuoriso on liian herkkää ja vaatii liikaa, turvallista tilaa ja omia rajoja. Marssitaan ulos, jos rajoja ei kunnioiteta ja siinä jää klassikot lukematta. Minustakin nuoriso tuntuu usein ylilyövältä, mutta kohtaan sen ilolla: sellaista on nuoruus ja hyvä niin. Kun tehdään muutosta, saavutetaan niistä ehkä puolet. Vähän pyytämällä ei saa mitään. On päivänselvää, että nuorten hurjalta tuntuvat myllerrykset tasoittuvat käytännössä. On vaikea nähdä, että lopputulos, siis hyvinvointia lisäävä toiminta, voisi olla pois edes nykyaikuisilta. 

On hyvä hetki ottaa mallia nuorista ja muistella, milloin onkaan viimeksi käsitellyt omia tunteitaan 🤷🏻‍♂️.