Nämä vaalit ratkaisevat myös uskoni Suomen tulevaisuuteen

Puhuin eilen DTM:n lavalla siitä, kuinka vuonna 2012 olin järjestämässä Pekka Haaviston vaalijuhlaa Somerolle. Muistelin, kuinka ihmisiä kurkisteli tapahtumaan ikkunoista: peläten leimautumista luoja ties miksi, jos tulee sisälle, mutta innokkaana näkemään, keitä on sisällä. 

Vitsailin siitä, että juuri tämän takia olemme tänään juuri DTM:ssä. DTM:ssä ei ole ikkunoita, joista kurkkia sisään tai varsinkaan joista nähdä ulos. Se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta on valitettavasti myös ankean totta. Oli tärkeä saada juhlia vähemmistöehdokasta omien kesken, turvassa ja pelkästään hyvällä mielellä. Sitä voi olla vaikea ymmärtää, eikä sitä itsekään aina muista. 

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään ahdistunut tai loppu tähän vaalien aikaiseen ”keskusteluun”. Oli ihanaa olla hetki ilman, että joku kysyy ”tärkeitä kysymyksiä” ehdokkaan ”sukupuolisesta suuntautumisesta”. Se oli itselleni paljon isompi motiivi olla mukana järjestämässä tapahtumaa kuin kampanjan varainkeruu tai medianäkyvyydet. 

On alentavaa lukea, miten on tärkeää puhua siitä, kuinka ehdokkaan homous vaikuttaa äänestämiseen, koska oikeasti vaikuttava asia on ihmisten homofobia, tai miten kolmasosa ei voi äänestää homoa (kun taas kaksikolmasosaa voi äänestää). Ja vielä hurskastellaan sillä, miten tässä ei ole mitään kannanottoa tai väärää, vaikka vähemmänkin kokenut journalisti tietää, miten sanavalinnoilla ihan todella luodaan todellisuutta. 

En kieltämättä olisi uskonut etukäteen, kuinka henkilökohtaisesti isoksi asiaksi nämä vaalit muodostuvat. Hallitus rellestää minkä ehtii, siitä mitä jotkut vielä sanovat hyvinvointivaltioksi ei ole kohta jäljellä yhtään mitään. 

Huomaan jatkuvasti pohtivani, ratkeaako näissä vaaleissa myös oma uskoni Suomen tulevaisuuteen: onko meillä toivoa vai ei. Onko tämä yhteiskunta minua varten tai haluanko ylipäätään edes olla osa tätä.

Kynnys äänestää heteroa on korkea

Pakko myöntää, olin hetken jo toiveikas – olemmeko viimein ajassa, jossa presidenttiehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen ei ole suuri puheenaihe. Enemmän jopa kuului puhetta siitä, pitääkö meidän olla näin kiinnostuneita presidenttiehdokkaiden puolisoista. Entä jos presidenttiehdokas olisikin sinkku tai leski? 

Mutta niin vain Matti Rönkä 1970-luvua huokuen takelteli ilmoille kuuman perunan: SUKUPUOLISEN SUUNTAUTUMISEN. Varmasti nousee kotikatsomoissa pohdinnat esiin ja nouseehan se, kun oikein vaalilähetyksessä annetaan ymmärtää, että pohdittavaa on. Oli TV-aikamme pitkään aikaan kiusallisimmat hetket katsoa, kun asiantuntijat kiusaantuneena hakevat sanoja sanoakseen HOMOSEKSUAALI. 

Pekka Haaviston seksuaalisuuden loputon puiminen on absurdia, koska teot puhuu puolestaan: voisi sanoa, että Haavisto ei paljoa muuta ole tehnytkään, kuin työskennellyt maissa, joihin hänen pelätään presidenttinä olevan mahdotonta mennä. Ensin vastustetaan muslimimaita homojen puolustamiseksi, nyt taas vastustetaan homoja että säilyy suhteet muslimimaihin. On muuten tyhmä peli epäloogisella puolten vaihdolla, ei kannata pelata. 

Pekka Haaviston kohdalla vähemmistöön kuuluminen on vain voimavara. Vähemmistöön kuuluva ihan missä tahansa asemassa on tärkeä esikuva, voima ja kannustin kaikkiin vähemmistöihin kuuluville, varsinkin nuorille. Vähemmistöön kuulumisen kautta ymmärtää usein paremmin myös muita vähemmistöjä. Se ei ole automaattista, mutta parantaa mahdollisuuksia, ja ne Haavisto on erinomaisesti hyödyntänyt. 

Tavallaan tietysti ymmärrän kynnyksen äänestää homoa: en ole itsekään vielä koskaan äänestänyt presidentiksi heteroa. Kynnys heteron äänestämiselle on korkea, mutta olen tottakai valmis kehittämään ajatteluani ja muuttamaan mielipidettäni, jos ja kun maailma on siinä tilanteessa, että seksuaalista suuntautumista ei tarvitse enää ehdokasta valitessa tai muutenkaan miettiä. 

Pilalla oleva nuoriso on hyvä merkki (eli miksi sisältövaroitukset on best)

Kulttuurikenttä keskustelee nyt huolissaan sisältövaroituksista ja taidelukiosta, jossa nuoret vaativat koulutyöhönsä ja taiteeseen sisältövaroituksia vaikeita tunteita herättävistä aiheista. 

Sisältövaroituksia käytetäänkin jo laajasti monissa paikoissa, vaikka tutkimus kertoo niiden olevankin ehkä hyödyttömiä ja jopa haitallisia. 

Olen itse varoituksista vain hyvilläni. En tiennyt tarvitsevani, mutta hyödyn koko ajan: minun ei tarvitsekaan joutua tunnekuohuihin raskaista sisällöistä, jos hetki ei ole sopiva. Kuulen jatkuvasti nuorison tunnepuhetta, enkä usko sisältövaroitusten pyrkivän tunteiden välttelyyn, vaan siihen, missä tilanteessa ne kohtaa. On myös ajattelematonta paheksua tai ilkkua nuorison yrityksiä huomioida toisiaan ja hallita ahdistustaan maailmassa, jonka ahdistuksen aiheista valtaosa on aikuisten aiheuttamia. En myöskään usko, että edes ilmaisutaidon lukiolla on resursseja olla turvallinen paikka vaikeiden tunteiden käsittelylle. 

Olen itse kerran istunut pienessä teatterissa katsomassa monologia kuolemaa tekevän, natseja piileskelevän ihmisen ruumiintoiminnoista ja eritteistä. Odotukseni esitykseltä olivat aivan muuta, eikä salista päässyt kesken pois, sillä uloskäynti tapahtui näyttämön halki. En muista teoksesta muuta kuin pitkään jatkuneen ahdistuksen. Sisältövaroitukselle olisi ollut tarvetta, tunteen kohtaaminen ei ollut mitenkään rakentavaa. 

Keskustelussa paistaa väsynyt piiloviesti: nuoriso on pilalla. Nyt nuoriso on liian herkkää ja vaatii liikaa, turvallista tilaa ja omia rajoja. Marssitaan ulos, jos rajoja ei kunnioiteta ja siinä jää klassikot lukematta. Minustakin nuoriso tuntuu usein ylilyövältä, mutta kohtaan sen ilolla: sellaista on nuoruus ja hyvä niin. Kun tehdään muutosta, saavutetaan niistä ehkä puolet. Vähän pyytämällä ei saa mitään. On päivänselvää, että nuorten hurjalta tuntuvat myllerrykset tasoittuvat käytännössä. On vaikea nähdä, että lopputulos, siis hyvinvointia lisäävä toiminta, voisi olla pois edes nykyaikuisilta. 

On hyvä hetki ottaa mallia nuorista ja muistella, milloin onkaan viimeksi käsitellyt omia tunteitaan 🤷🏻‍♂️.

Raiskauksia tekevät miehet, eivät wc-tilat

Koska maamme pääjulkaisu HS ei siihen kykene, koen tarpeelliseksi tuoda esiin muutaman ilmiselvän asian: 

🆘Raiskauksia tekevät pääsääntöisesti miehet ja pojat, eivät vessat tai mitkään muutkaan tilat. Väkivalta ei vähene vessojen kieltämisellä vaan asennemuutoksella, johon liittyvät esimerkiksi miesten tunnetaidot ja ihan vain se, että lakkaamme syyttämästä raiskauksista mitään muuta kuin sen tekijää. 

🆘Koulun wc, jossa raiskaus tapahtui, oli SUKUPUOLITETTU. Unisex-vessojen yhdistäminen tähän on siis jo siksi täysin epärelevanttia ja muutenkin turhaa.

🆘Tutkimusprofessori Anna Rotkirch puhuu ”haavoittuvamman sukupuolen toiveista”.

Rotkirch antaa ymmärtää että sukupuolia on 2  ja sulkee pois sukupuolivähemmistöt, jotka mitenkään naisten kohtaamia vaaroja  vähättelemättä, kohtaavat vielä monipuolisempia uhkia sukupuolestaan johtuen. Joka tapauksessa puhetavasta huomaa Rotkirchin suhtautumisen. 

🆘En ole tutustunut Rotkirchin mainitsemaan  brittitutkimukseen, mutta kokemuksesta olen oppinut, että sukupuolen moninaisuutta kritisoivat brittitutkimukset ovat pääsääntöisesti aina läheisessä yhteydessä anti-gender-liikkeeseen. 

🆘Lisäksi: HS kunniakkaasti vaihtoi valheellisen ja vihaa lietsovan otsikkonsa, kunhan klikkiliikenne saatiin auki. Vittumainen tapa olla mukana luomassa uhkaa vähemmistöille, haistakaa perse siitä.

”Kuin vesisika vannassa” – matkakertomus japanilaiskylpylä Yasuragista Tukholmasta

Aina ei selvästikään ihminen itse tiedä, mitä tarvitsee ja mikä on hyväksi. Loma, joka vietetään ilman älylaitteita ja turhia puheita lomakeskuksen antamissa asuissa ei kuulosta sellaiselta, mitä itse valitsisin, mutta varmaan juuri siksi se tulikin tarpeeseen.

Pitkähköksi venähtänyt joululomani päättyi tammikuun puoleenväliin. Viimeinen lomaviikko alkoi kaksiöisellä kylpyläreissulla Tukholman Yasuragiin. Poikaystäväni vieraili viime keväänä omin nokkinensa japanilaistyylisessä Yasuragissa ja oli suurena Japanin ystävänä myyty ja halusi viedä minutkin kylpemään. Minua ei ole kovin vaikea houkutella esimerkiksi kylpylälomille, joten lomantarpeisena vähä vaan näivettävän ja näännyttävän vuoden jäljiltä olin niin sanotusti valmiiksi vaatteiden alla uimahousuissa kylpylälomaa odottamassa. Pitkähköksi venähti myös tämän postauksen kirjoittaminen, mutta sain tasaiseen tahtiin niin paljon kyselyitä tästä paikasta ja sen käytännöistä, että viiiiimein taistelin tämän maaliin.

Yukata-kylpytakki viikattuna hotellihuoneen ikkunalaudalla.

Yasuragi sijaitsee siis Tukholman lähiössä bussimatkan päässä keskustasta. On hauskaa, miten muutamien kymmenien metrien päässä kylpylästä näkee vain metsää. Ei ikinä uskoisi, että puiden takana lyhyen polun päässä on ylellinen kylpylä. Metsään johdattelevat japanilaisportit ehkä vähän pistävät silmään, mutta noin muuten ohi kulkiessa soittaisin apua ja juoksisin pakoon, jos joku alkaisi houkutella poikkeamaan polulta metsän puolelle ylelliseen kylpylään tutustumaan.

Mutta kun kylpylä puiden takaa ilmestyy ja sinne astuu sisään, ei pakoonjuoksu käy enää mielessäkään. Mietin jo pelkän resepsuunin nähtyäni, että minut pitänee kantaa täältä ulos lähdön koittaessa. Jotenkin todella leppoisa ja kiva tunnelma heti alkuunsa! Tunnelma vain parani, kun hotelliin pääsi sisään. Respasta sai yukata-aamutakin. Uima-asut ja sandaalit sai itse koon mukaan valita koreista. Yasuragissa nimittäin pukeudutaan koko ajan, siis aivan kaikkialla, yukata-takkeihin ja sandaaleihin. Myös uima-asut tulevat talon puolesta, yhtenäisen ja harmonisen tunnelman varmistamiseksi. Se tuntui etukäteen ahdistavalta: olin vakuuttunut, etten varmastikaan mahdu annettuihin vaatteisiin. En tossuihin, en uimahousuun, en aamutakkiin. Siinä sitten piukeissa pukimissa yritän eteerisesti rentoutua, aiheuttaen pahaa mieltä itselleni ja muille. Huoleni oli turha, kokoa riitti ja kaikki oli mukavaa, sillä siitähän siis on nimenomaan kyse: minä olen suloisen pyöreä ja ihanannäköinen, mutta vaatteet voivat olla vääränkokoisia.

Uimahousut muuten sai myös pitää ja se oli ihanaa – uimahousujen materiaali oli ihanan pehmeää polyesteriä. Ei sellaista kahisevaa tai jopa karkeaa tuulipukukangasta, mitä uimashortsit yleensä. Sandaalit ja takit piti palauttaa, mutta takin olisi voinut ostaa hotellin kaupasta noin viidellätoista eurolla.

Yhtenäinen pukeutuminen teki muuten lomalle ihmeitä: ei ollut ulkonäköpaineita, kun kaikki näyttivät samalta, samalla tavalla loman pölläyttämiltä ja leppoisilta ja jotenkin ihanalta. Vähän samaan tapaan kuin puku tai uniformu tekee kenestä tahansa komeamman. Jotkut olivat pukeneet yukatan alle omat vaatteensa, mikä paitsi näytti hassulta myös tuntui oudolta. Itse pidin yhden illan takin alla t-paitaa, koska väsyneenä palelin, mutta se tuntui ahdistavalta. Takki ja t-paita takertuivat toisiinsa ja vaate ei asettunut päälle. Toki olen tässä suhteessa taas hieman poikkeus: olen kuullut joidenkin pitävän läpi talven pitkiä kalsareitakin housujensa alla. Itse saan näppylöitä pelkästä ajatuksesta, enkä ole edes omistanut pitkiä kalsareita varmaan kymmeneen vuoteen.

Eikä kuulkaa se ylhäältä käsin määrätty, yhtenäinen kylpyläpukeutuminen vielä mitään. Kylpylän yleisissä tiloissa ei myöskään saa käyttää puhelinta tai muitakaan ruudullisia laitteita! Se kieltämättä oli etukäteen vähän ahdistavaa: millä täyttäisin tämän tyhjän aikani, tallentaisin ajatukseni ja ennen kaikkea kuvaisin jokaisen nurkan kylpylästä, joka muuten on juuri niin somepäivityksiin sopiva ja kuvaamaan houkutteleva kuin esimerkiksi kylpylän somekanavista voi kuvitella. Yllättävän nopeasti pääsin kuitenkin puhelimettomuudesta yli ja eteenpäin. Oli ihana vain lillutella ja kölliä altaassa, luopua ajantajusta ja ympäröivästä maailmasta. Aterioille mennessäkin oli yllättävän luontevaa jättää puhelin huoneeseen (en tiedä, olenko käytännössä ikinä käynyt ravintolassa annoksia kuvaamatta). Hieman paheksuvasti mulkoilin viereisen pöydän asiakkaita, jotka puolisalaa näpyttivät ravintolassa puhelimiaan. Tarkalleen ottaen ravintoloissa puhelimet eivät tainneet oikeasti olla kiellettyjä, mutta minusta ainakin oli kiva pitää ruudutonta tunnelmaa yllä (paitsi viimeisen aamun aamiaisesta halusin äkkiä napata muutaman kuvan, koska aamiainen oli todella kiva).

Pakko tosin sanoa, että altaissa rentoutuessani päähäni tulvi hirveästi ajatuksia, kysymyksiä, ratkaisuja ja uusia reittejä omaan henkiseen kasvuun, luovaan työhön ja herraties mihin yhteiskuntarakenteisiin liittyen. Sellaisia ajatuksia, joita varmaan arjessakin tulisi enemmän mieleen, jos ei tuijottaisi kaikkea vapaa-aikaansa miten joku reagoi siihen, että rakennekynsitaiteilija rakentaa kynnen päälle aamiaispöydän pienoismallin avattavalla croissanttilaatikolla. Niitä heränneitä ajatuksiani olisin halunnut talteen johonkin, mutta mihinkäs taltioin, kun edes muistivihkoa ei ollut taskussa. Aioin kyllä ottaa sellaisen mukaan, mutta en muistanut.

Samalla ns. ”uuteen kulttuuriin tutustuessa” oppi jotenkin päästämään irti siitä, että tunnen itseni tyhmäksi. Yasuragin käytäntöihin kuului, että ihmiset peseytyivät tullessa ja lähtiessä meditatiivisesti pienellä puujakkaralla istuen, pienellä puukiululla vettä päälle kaataen. Käytännössä vähän samalla tavalla kuin Suomessakin monissa mökkisaunoissa tehdään, ei siis tavallaan mitään ihmeellistä. Yasuragissa tämä kaikki toki tapahtui niin, että vesikiulu täytettiin vieressä olevasta suihkusta, jolla olisi voinut peseytyä myös käytännöllisemmin ilman tätä välivaihetta. Mutta totta se oli, meditatiivinen kiululla peseytyminen oli ihanaa ja lopulta jotenkin yksi suosikkiasioistani! Sai läträtä ja läikyttää ja samalla meditoida. Ihanaa!

Majoituspakettimme hinta sisälsi myös kaikki syömiset paikan päällä, eli myöskään lompakkoa tai oikeastaan mitään huonekorttia ja vesipulloa kummempaa ei tarvinnut pitää mukanaan huoneesta poistuessa. Nekin kulkivat mukana asuun kuuluvassa kangaspussukassa. Tunnelma oli niin harmoninen, että välillä mietin avainkortin jättämistä oven ulkopuolelle – ei tarvitsisi sitäkään kanniskella, eikä näin leppoisassa paikassa kukaan nyt varmaan ryöstäisi omaisuuttakaan vaikka oven auki saisikin.

Ja kyllä vain sielu lepäsi! Olen viime aikoina katsonut kaikki internetin videot capybaroista eli vesisioista. Capybarat viihtyvät vedessä ja eläintarhaympäristöistä löytyy valtavasti kuvia ja videoita ylväs ja oman arvon tunteva ilme kasvoillaan puisiin saaveihin ahtautuneista vesisioista. Myös suuremmat, sitrushedelmillä höystetyt höyryävän kuumat altaat saavat capybarat hyrräämään. Jos en jo muutenkin, niin viimeistään Yasuragin huumaavan kuumissa ulkoaltaissa kököttäessäni tunsin itseni Capybaraksi. Vain sitrushedelmät puuttuivat, vaikka kaikenlaisia hedelmiä tosin olikin jatkuvasti tarjolla teehuoneessa. Kuulemma niitä ei kuitenkaan ollut tarkoitus kantaa altaaseen, ei edes capybaramaisten olosuhteiden luomiseksi.

Sekin oli Yasuragissa ihanaa, että kylpyläosastoa ei oltu tarkoitettu minkäänlaiseen urheiluun! Kotimaisissa kylpylöissä ja uimaloissa on aina läsnä jonkinlainen mahdollisuus kuntouintiin ja sitä kautta herää aina vähintään pieni velvollisuus hiukan urheilla, vaikka ei todellakaan halua. Mutta Yasuragissa tällaiseen ei ole minkäänlaista mahdollisuutta. Altaat ovat niin matalia, että jalat ylettyvät pohjaan väistämättä (ja pääkin pysyy silti veden pinnan yläpuolella, heheheh). Jo mainitsemani ihanat ulkoaltaat olivat niin matalia, että niissä piti istua, mieluummin makaavasti löhöillä. Vain yhdessä sisäaltaassa uiminen on teknisesti mahdollista, mutta ei tarpeellista sielläkään. Enemmän tällaista, vähemmän kuntouintia, sanon minä. Vaikka toki vähän kyllä mietin, että voisin alkaa taas uida. Toisaalta voisin myös hankkia ajokortin, opiskella logistiikka-alaa, alkaa harrastaa LVI-asennusta, ottaa kaulatatuoinnin ja tehdä vapaaehtoistyötä ja pestä öljyn saastuttamia merilintuja. Näistäkään mitään en ehkä tee, vaikka voisin.

Kerrankin altaiden vesi oli myös riittävän lämmintä. Ulkoaltaissa hetken verran luuli kiehuvansa, mutta sitten vain suli nautiskelemaan edellämainittujen capybarojen tavoin. Sisäaltaat olivat ehkä viileämpiä, mutta ihania nekin. Löytyi toki myös kylmäaltaita, mutta niissä kävin vain vähän kankeita nilkkoja uittamassa. Armas matkaseurani lillutteli niissäkin moneen kertaan pitkät tovit, mutta minä sillä lailla vihaan kylmää, että en nauttisi todennäköisesti edes jälestä tulevasta euforiasta. Allasosastolla oli yleisesti ottaen juuri niin tunnelmallista ja harmonista kuin kuvittelisi, jopa runsasväkisimpinä aikoina. Välillä puheensorina yltyi liikaa (minkä tietysti pitäisi olla hiljaisessa tilassa mahdotonta), mutta silloinkin henkilökunta kiersi ystävällisesti kilisyttelemässä tuulikelloa ja muistuttamassa hiljaisuudesta. Yleisesti kaikkia, ei ketään yksittäisiä pahantekijöitä, vaikka ehkä tarvetta olisi ollutkin. Yasuragihan on tosiaan tarkoitettu aikuisvieraille, lapsien tuominen kylpylään on mahdollista vain satunnaisina erikoispäivinä.

Minähän olen sillä lailla kielitaidoton ihminen, etten todellakaan puhu kolmea ulkoaopittua lausetta enempää ruotsia (ne ovat ”är du galen”, ”filmen Casablanca börjar” ja ”sommaren är kort”) enkä erityisen kernaasti edes englantia. Tuntuu aina jotenkin maahanmuuttovastaiselta puhua kriittisesti siitä, että puhutaan muita kieliä kuin Suomea, mutta puhun silti! Yasuragissa nimittäin oli jotenkin valloittavaa huomata, että kaikissa opasteissa pääkielenä oli ruotsi – joitain yksittäisiä kohtia oli myös englanniksi. Vaikka kylpylässä epäilemättä käy myös muun kuin ruotsinkielisiä vieraita, ei monikielisyyteen ollut kovin suuria paineita. Palvelua toki sai aina oikein sujuvalla ja ystävällisellä englannilla, muita kieliä en kysynyt, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan. Suomessa tuntuu, että jokaikisen lähipullapuodinkin työ- ja viestintäkieli on nykyisin varmuuden vuoksi englanti, että varmasti ihan kaikki aina ymmärtävät. Kerran todistin työpalaveria, jota käytiin vaihtelevan innokkaasti englanniksi. Lopulta puolen tunnin jälkeen joku anteeksipyytävästi kysyi suomeksi, että jos se vain ihan varmasti kaikille sopii, niin voisimmekohan ehkä puhua suomea kun kaikkien läsnäolevein äidinkieli on ymmärtääkseni suomi ja se tuntuisi jotenkin vähän luontevammalta. Että tosiaan joo, ehkä voisimme enenevissä määrin puhua pääasiassa Suomea ja tarvittaessa muita kieliä. Vähän tästä muuten nerokas Janne Saarikivi kirjoitti taannoin Hesariin esseen (ja on puhunut toki usein ennenkin), etsikää se käsiinne.

Suuriruokaisena ja ruuan ystävänä olin tietenkin huolissani, että joutuuko olemaan nälissään. Kylpylä on metsän keskellä, lähimpään kauppaan on matkaa eikä hotellista ole sillä lailla tarkoitettukaan poistuttavan kesken kaiken. Siellä olen hintaan sisältyvien aterioiden armoilla ja aterioiden välissä hiipivää nälkääni joudun hedelmäbuffetilla paikkaamaan. Kaikki ruoka hotellissa oli hyvää ja ravintoloita oli useampia: erityisesti sushiravintola Nagi oli erinomainen ja meitä palvellut tarjoilija aivan ihana ja hurmaava. Muhkeiden aamiaisten ystävänä olin myös todella tyytyväinen aamiaistarjontaan: oli perinteistä hotelliaamiaista raikkaalla otteella sekä ymmärtääkseni hyvinkin autenttinen japanilaisaamiainen riiseineen päivineen. Tosi hyvää ja mukavaa kaikki! Vain Juhlava Ilallis Ravintola Minamo oli jonkinmoinen pettymys: ravintola selvästi halusi antaa ymmärtää olevansa aika fiini. Ongelma oli ehkä just siinä: jos haluaa olla fiini ja parempi ravintola, pitää oikeasti olla. Jos olisi oltu maanläheisen rentoja ja leppoisia, en olisi odottanut ruualtakaan niin suuria kuin nyt odotin. Mutta siis mitään varsinaista vikaa ei ollut missään, mielelläni söin ja viihdyin. Mutta ehkä ihan vähän tunnelmaa syö se, jos tulee ohjatuksi pöytään, joka keikkuu oikein pontevasti pelkästä ajatuksesta. Keikuntaa oli toki yritetty korjata pahvinpaloilla ja vielä läsnäollessammekin servettitupoilla, mutta eipä korjaantunut. Saimme toki siirron ei-keikkuvaan pöytään, mutta ehkä meidät olisi voinut suoraankin ohjata pöytään, joka ei keiku, kun sellainen vieressä oli vapaana. Aamiainen oli hotelliympäristölle tyypillisesti buffet, mutta mielestäni selkeästi keskimääräistä parempi. Perinteisen aamiaisen lisäksi oli tarjolla myös japanilaishenkistä versiota aamiaisesta. Pidin!

Ja siis vielä täsmennyksenä: nälissään ei tosiaan tarvinnut olla. Otimme tosin Tukholman keskustasta lähtiessämme evääksi kaksi pussia sipsejä, jotka tulivat kaikki syödyksi. Myös hedelmätarjoilua hyödynsimme pontevasti. Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarjolla sopusuhtaisesti. Aika moni varmaan on myös minua pieniruokaisempi ja pärjää ilman eväitä. Mutta eipä vara venettä kaada. Oli muuten sykähdyttävä näky köllöttää illan pimeydessä kuumassa ulko-altaassa ja nähdä, kuinka puiden takaa aivan lähellä merta halkoi risteilylaivat kaikessa valaistuksessaan.

Yasuragi-vierailuun sisältyi myös pitkä lista vapaaehtoista yhteisohjelmaa, jota aikataulun mukaan rullattiin läpi päivän: oli lyhyempää ja pidempää, haastavampaa ja kevyempää yhteisohjelmaa. Itse osallistuin japanilaiseen radiojumppaan, joka on kuulemma japanissa vielä satavuotisen historiansakin jälkeen hyvin suosittua. Radiossa lähetetään kai parikin kertaa päivässä ohjattu jumppa, ja sitten kaikki jumppaavat: vauvat, vaarit, työssäkäyvät ja koululaiset. Se oli hauskaa! Osallistuin myös äänimaljarentoutukseen. Olen kokenut sen kerran ennenkin, ja suhtaudun äänimaljarentoutukseen innostuneen positiivisesti. Valitettavasti en vain ole kokenut minkäänlaisia värinöitä tai muita äänimaljoihin liitettäviä erityispiirteitä. Toki lepääminen, jopa nukahtaminen, rauhallisessa ympäristössä ohjatusti jo itsessään tekee ihmiselle aika usein hyvää. Poikaystäväni kävi myös haastavammissa voimisteluissa ja joogatilaisuuksissa, mutta niihin en itse kankeana ja raihnaisena uskaltautunut. Yasuragista olisi myös lisärahalla saanut erilaisia hoitoja ja hierontoja, mutta ne olivat Yasuragissa oikeastaan ainoa asia, jotka tuntuivat kohtuuttoman kalliilta ja rahastukselta.

Kaiken kaikkiaan en tältä kahden yön reissultamme keksi mitään oikeaa moitittavaa: oli vilpittömästi rentouttavaa ja levollista. Arjesta todella irtautui, eikä vain ruuduttomuuden vuoksi, vaan myös paikan vuoksi. En enää muista, mitä reissumme kaiken kaikkiaan maksoi, mutta pidän kokonaisuutta hyvin kohtuuhintaisena. Aterioiden sisältyessä hintaan ehkä jopa edullisena. Matkakulut tietty lisäävät reissun hintaa, mutta se on matkailussa lähes poikkeuksetta vastaantuleva ongelma, ellei matkusta vain kotikaupungissaan. Suosittelisin Yasuragia innolla kaikille, mutta saamieni instaviestien ja minglaustilaisuuskeskustelujen perusteella kaikki ovat innoittaminani lähdössä kylpemään jo muutenkin.

Ehdin jo ajatella tämän säätilan pysyvän

Tämä talvi koettelee ihan uudella tavalla. Talvet ovat oikeastaan aina olleet itselleni kuormittavia ja ärsyttäviä. En tunne mitään lumen lisäämää valoisuutta, epäilen sen olevan optimististen ihmisten keksimä valhe, jota he itsekin luulevat todeksi. Kaunis luminen maisema jaksaa ilahduttaa kolme minuuttia sisältä katsottuna, ulos mennessä sekin on vaan hirveää. On raskasta toppautua ja pukeutua, koittaa vaatekerrosten kanssa taipua pukemaan kenkiä jalkaan, vaappua kankeana rappukäytävän halki ulos ja möngertää sohjossa pitkin jalkakäytäviä, jotka aurataan ehkä joka neljäs viikko. Seassa menevät ruokalähetit, liikuntarajoitteiset, äidit vaunuineen, arvaamattomasti sekoilevat lapset ja koirat ja kaiken päälle vielä minäkin.

Ainoa ilo lumesta on hassu hiljaisuus. En tiedä, hukkuvatko äänet lumimassoihin vai rauhoittuuko kaikki oikeasti: autot eivät pääse kinoksistaan eivätkä ihmiset lähde ulos ellei ole aivan pakko. Mutta tuntuu ainakin usein lumimyrskyissä siltä, että on yliluonnollisen hiljaista sellaisissakin paikoissa, joissa on yleensä kauhea mayhem hela tiden. Olisi ihanaa, jos sitä hiljaisuutta kestäisi pidempään tai ikuisesti. Mutta ei, tuli UMK ja Käärijän Cha cha cha, joka soi bluetooth-kaiuttimista, ohiajavista bileautoista ja päiden sisältä todennäköisesti ainakin kahdeksan kuukautta. Meillä ei ole enää hiljaisuutta.

Mutta nyt olen jotenkin aivan poikkeuksellisella tavalla loppu talveen. Varmaan se on tämä jatkuva sään vaihtelu: talven tila voi vaihtua kolme kertaa päivän aikana, ilmatieteenlaitoksen ulkonaliikkumattomuuskehotuksista ja myrskyistä keväisiin plus-asteisiin ja kuiviin katuihin ja kun olet erehtynyt pikkukengissä ja kevyttopassa ulos, onkin parin tunnin päästä kotiin palatessa helvetin kylmä, kaduilla 14 senttimetriä loskaa, sataa räntää tai on ennenkokematon lumimyrsky jonka kaltaista ei ole koskaan koettu eikä missään ole turvassa. Kaikki muuttuu koko ajan, ei ehdi tottua ja asettua mihinkään kaiken ollessa uhkaavaa, epäilyttävää, riski, vaara, kohu, yllättävä tai odottamaton tai mikä tahansa voi hetkenä minä hyvänsä olla pisin vittua.

Eilen maisema oli kaunis, puissa, kaiteissa, liikennemerkeissä ja katujen miehissä oli hassuja säätilan aiheuttamia pieniä lumipiikkejä. Tein sunnuntaikävelyn ostamaan Insta-tuttavani leipomaa leipää. Leipämaksu meni hyväntekeväisyyteen Ukrainalle. On jo vähän tapahtunut se, minkä kyyninen ihminen tiesi koko ajan. Ukraina vähän unohtuu, ei enää kauhistuta samalla tavalla eikä tule kaiveltua komeroita, varastoja ja säilykekaappeja ukrainalaisten tueksi. Siksi oli jotenkin erityisen ihana tämä leipäprojekti, että joku muistaa ja jaksaa ja niinku sillä lailla omaksi ilokseen tekee jotain konkreettista. Kiitos vielä leivästä ja toiminnasta Venla!

En siis itse ole mitenkään muita parempi, Ukrainan sota on arkipäiväistynyt omassakin elämässä. Kaikki tuntuu uhkaavalta koko ajan ja se kaikki tuntuu normaalilta, tämmöstä tää on. Ruuan hinta nousee eikä varmasti laske, vaikka sota joskus loppuisi. Sähkön hinnasta ei ole mitään tietoa ja yritän olla tietämättä, koska asialle ei voi mitään. Ehkä suuri lasku ei tunnu niin pahalta jos ei ole ihan varma mitä on ennen maksanut. Toki huutelen täältä pienestä yksiöstäni jossa on kai edelleen voimassa sama hyvä sähkösopimus jonka joskus tein. Ja varmaan sähkönkulutukseni on aika pientä, en ainakaan tiedä mistä voisin vähentää.

Viikonlopun oli myös kaikkialla outo mutta kaunis sumu. Ehdin jo ajatella, että ehkä tämä säätila pysyy niin, että talveen ehtii asettua ja tottua. Onneksi Helsingin Sanomat tiesi kertoa paremmin ja keli nousee pian jopa neljään plussa-asteeseen. Kelpaa siinä sitten märkien kissojen, koirien, ukkojen ja mummojen ja tammikuisista pikkujouluista palaavien jonottaa Töölön tapaturma-asemalle aamuyön tunneista iltapäivään puhkikuluneen ja poislähteneen henkilökunnan loistaessa poissaolollaan kuin helmikuisen aamun hanki.

Tämä vuosi ei ole vielä oikein alkanut, en saa kiinni mistään työtehtävistä tai askareista, eikä mitään akuuttia tekemistä oikeastaan edes ole. Kyynisenä pessimistinä olin aika varma, että yksi isohko homma tälle vuodelle ei tule toteutumaan, mutta silti jotenki vituttaa ja kaikki tuntuu merkityksettömältä ja toivottomalta nyt kun kuulin, että projektia ei tosiaan tehdä. Minä itse kuulemma tyyppinä kyllä kiinnostan ja idea oli tosi hyvä, mut nyt kuitenki toteutetaan toisenlaisia ideoita toisenlaisten tyyppien kanssa.

Mutta onneksi ei ole akuuttia taloudellista hätää. Viime vuonna oli niin saatanasti hyväpalkkioisia töitä, että voin hyvänkin tovin ihan hyvin tässä köllötellä sisätiloissa hangilta suojassa tekemättä ihan kauheasti mitään. Joku muu ihminen varmaan sijoittaisi tai säästäisi liikenevät varat, tai kahmisi samaa tahtia lisää, mutta niiiiiin varakkaaksi ja älykkääksi en itseäni koe.

Mieluummin nautin ja löllöttelen. Kuolen vaikka sitten eläkeiässä nälkään, mutta nyt minä syön.

Identiteettikriisi

Kävimme lähellä sitä, että loisteliaan alun jälkeen ei seuraakaan enää mitään – jos ei ole mitään painetta kirjoittaa, niin ei vissiin tule kirjoitettua. Paistattelin vain tyytyväisenä siinä ilossa, että blogi on nyt perustettu ja sille on kysyntää. Sitten lähdin rakkauslomalle Tukholmaan Yasuragi-kylpylään. Salaperäinen kylpylä herätti ihmisissä niin paljon kysymyksiä, että päätin kirjoittaa siitä oman postauksensa. Postauksesta tulee pitkä kuin nälkävuosi ja myös lukukokemuksena suunnilleen nälkävuoden tuntuinen. Odotatte varmasti tämän jälkeen kaikki suurella innolla! Mutta nyt kun se on sanottu (ja postausta on kirjoitettu uudestaan ja uudestaan ja tuntikausien ajan), on postaus kirjoitettava!

Mutta tämä ei ole se postaus. En tiedä mikä postaus tämä on, mutta en tiennyt edellisestäkään ja hyvä tuli.

Viime aikojani on leimannut identiteettikriisi kauhean monella tasolla. Tai siis aivan joka tasolla.

En tiedä miten ja missä haluaisin asua. Tykkään nykyisestä asuinalueestani Kalliossa, säilyy kosketus erilaisiin yhteiskuntaluokkiin ja siihen, että monilla menee kauhean huonosti. Toisaalta olisi kiva, jos se kauhean huonosti meneminen ei tulisi kotini ikkunasta ääninä sisään kellon ympäri ja sitä kautta tavallaan myös minun elämäkseni. Vähempikin kosketus todellisuuteen ehkä riittäisi säilyttämään yhteyden. Tykkään myös asunnostani. Kuten äitini täällä ensimmäisen kerran ällistyneenä totesi, tämä on jo vähän kuin aikuisen ihmisen oikea koti. Täällä on tilaa ja keittiö ihan erillisenä huoneena. Toisaalta asunnosta puuttuu kaikenlainen vaatesäilytys ja siihen keksimäni ratkaisut toimivatkin hyvin ihmiselle, joka pärjää kolmella paidalla, kaksilla housuilla ja viiden päivän alushousuilla. Minä en valitettavasti ole se ihminen. Toisaalta vuokrani on hyvin kohtuullinen. Aina välillä katselen asuntoilmoituksia ja huomaan, että vuokrani voisi olla jopa kolmesataa euroa enemmän mutta asunnon mukavuus ja viihtyisyys ei kasvaisi, voisi jopa laskea.

On kamalaa seurata, miten kaikki ihmiset ostavat asuntoja ja taloja. Monikaan lähipiirissäni ei osta enää edes mitään ensiasuntoja, vaan toisia ja kolmansia ja sijoitusasuntoja. Minä olen tässä ensimmäisessä aikuisen ihmisen kotia muistuttavassa vuokra-asunnossani. Luojan kiitos en myöskään halua omistaa asuntoa, saisin erilaisia sairauskohtauksia ja oireita kaikenlaisista stresseistä koko ajan, mutta joku halvatun paine kuitenkin painostaa minua koko ajan ajattelemaan, että kyllä pitäisi ostaa ja mieluummin useampi eikä vain itselle. Kiitos HS Visio tämän ajatuksen painokkaasta esiintuonnista ja ylläpidosta. Onneksi muistan aina mainita itselleni ja ympäristölleni näiden ajatusten vaivatessa, että maapallon tulevaisuus edellyttää nykyisen yhteiskuntarakenteen romahdusta, jota ei tule tapahtumaan, minkä seurauksena maapallo romahtaa, eli kansankielisesti piisamirottaa lainaten sanoakseni hyödytöntä murehtia, koska mitään ei voi tehdä.

Ja siitä päästäänkin tekemiseen: pitäisi tehdä jotain. En tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä, en tiedä mikä kiinnostaa. Elämä tuntuu vähän silleen tyhjäkäynniltä ja toissijaiselta, kun en tietoisesti ja määritelmällisesti tee oikein mitään. En ole kovin kiinnostunut mistään. On kuitenkin suuri tarve olla merkittävä ja tehdä jotain suurta. Helpottaisi suuresti esimerkiksi somevaikuttajan töitäni, jos elämässä olisi joku ilmiömäisen suuri ihme, josta tuottaa sisältöä ja kiinnostaa yleisöä. Vuoden takainen syöpä toimi siinä tosi hyvin, media oli jatkuvasti kiinnostunut (ei HS Visio), seuraajia sateli ja tavoittavuusluvut olivat käsittämättömiä. Ymmärrätte kumminkin varmaan, että en edes merkityksen ja sisällön saamiseksi elämään kaipaa sitä takaisin.

Ehkä pitäisi olla se asunto, jota remontoida, sijoitukset, joista vinkkailla, sijoitusasunnot, joita flippailla. En halua myöskään lapsia, mikä on sääli, koska homovanhempi olisi yhä edelleen mediaseksikäs ilmiö. En usko haluavani naimisiin, olen ajatuksen pysyvyydestä aika varma. Lemmikkisisältö toimisi myös, mutta en missään tapauksessa halua lemmikkejä. Minulla on ollut hamsteri ja kissa, nykymaailmassa on ehkä kolme eläintä joita jaksan katsella livenä ja virtuaalisestikin katselen vain eksoottisia eläimiä, kuten saukkoja, capybaroja ja siilejä. Sitä paitsi lemmikki kuolee joskus, aivan saatanan hirveä ajatus yrittää siitä sitten päästä yli. Ehkä vähän sama naimisiinmenossa, kuolema tai tuomioistuin erottaa kumminkin jossain vaiheessa ja vitun raskas operaatio.

Ja sit tietty en myöskään tiedä, että miten haluaisin pukeutua. Minulta puuttuu selkeä ja helposti toteutettava, tunnistettava tyyli, jota kutsun luokseni. Nyt kaikenlaiset rytkyt ja lumput kutsuvat minua ja lähtevät sitten mukaani kotiin. Tuntuu aina tyhmältä lähteä kotoa arkisen ja tavallisen näköisenä, on hauskaa kun uloslähtö on ikään kuin performanssi. Toisaalta en jaksa pukeutua kotona ja arjessa kovinkaan ihmeellisesti, se ei tule luonnollisesti. Pelkään hienojen vaatteiden tuhoutuvan käytössä, olen sillä lailla metsäläinen että herkät materiaalit ja kauniit kuosit olisivat jatkuvasti arkikäyttöön joutuessaan jossain soosseissa ja tahmoissa. Niin ei ilmeisesti käy harmaameleeratulle kolitsipöksylle tai nyppyiselle t-paidalle, ne jostain syystä säilyttävät elinvoimansa arkirutistuksissakin.

Silleensä tälläkään ei oo niin väliä, viihdyn kauhean hyvin kotona, yksin, tekemättä yhtään mitään. Jos kukaan ei koskaan saisi tietää minusta mitään, minun olisi kauhean helppo olla ikuisesti kotona. Tavallaan houkutteleva ajatus, vetäytyisi johonkin täyteen radiohiljaisuuteen. No ehkä itse voisin kuunnella vähän radiota, mutta en tekisi itse radiolähetystä, radio on raivostuttavin asia nykymaailmassa. Radiokanavilta tulee pelkkiä ruumiinnesteitä ja Yleisradio on muuttanut kaikki hyvät ohjelmat podcasteiksi, jotka täytyy kaivaa Areenasta, eli kukaan ei kuuntele niitä sieltäkään, minkä seurauksena ne luultavasti loppuvat nekin kohta. Jos unohdetaan tämä radiokannanotto ja palataan hiljaisuuteen, voisi siellä hiljaisuudessa sitten seurata, mitä alkaa tajunnasta ja tekemisenpuutteesta tyhjyydessä nousta.

Olisiko jollain kuitenkin jotain merkitystä? Mitä tekisin, jos kukaan ei näkisi? Miksi teen vain jotta joku näkisi? Sääli, ettemme koskaan saa tietää.

Liityn merkittävien kirjoittajien jatkumoon

Harmittelin vuonna 2015 aikaansaamattomuuttani kirjoittajana. Mietin, kuinka kiva olisi kirjoittaa, vaikka jotain luovaakin tekstiä, mutta en vain saa aikaiseksi. En toisaalta ajatellut olevani luova kirjoittaja, koska ajattelin luovan kirjoittamisen pohjimmiltaan olevan kirjoittamista keijuista ja fauneista ja toisista ulottuvuuksista. En ajatellut arkirealismia sillä lailla luovana.

Kirjoittamattomuuttani harmitellessani samanaikaisesti kirjoitin tietysti päivittäin pitkiä postauksia silloiseen Tämän kylän homopoika -blogiini, viikkotasolla varmaan kymmeniä liuskoja. Se oli niin luontevaa ja rutinoitunutta, etten ajatellut sitä luovana tai kirjoittamista kehittävänä tai ylipäätään edes kirjoittamisena.

Toista se on nykyään. Olen vuosikausia pitänyt yllä kirjoittajan identiteettiä ja titteliä, vaikken ole enää kirjoittanut. Blogi jäi kaikessa hiljaisuudessa tauolle samoihin aikoihin kuin muidenkin blogit – seuraajat ja oma mielenkiinto sen mukana siirtyi Instagramiin. Olen toki kirjoittanut yhden kirjan ja seuraava kirja ilmestyy toivoakseni syksyllä. Instastoorit ja kuvatekstit vaativat nekin usein kirjoittamista ja sen ajattelua. Instagramin teksteissä pitää kuitenkin olla napakka ja tiivis, karsia vivahteita ja rönsyjä. Merkkimäärä on julmetun rajallinen. Muuten en oikein jaksa valitusta siitä, että some vie keskittymiskyvyn ja kaikki pitää somessa tapahtua sekunnissa. Ongelma on varmasti todellinen, mutta ei oman kokemukseni mukaan leimaa kuitenkaan kaikkea. En jaksa katsoa, jos sisältö on tylsää ja sitä on liikaa, mutta voin hyvin seurata minuuttitolkulla kun Tiina Arponen askartelee, joku Tiktokaaja kertoo pyöräilyseikkailustaan Espanjassa tai joku läpsyttelee slimeä ASMR-mikrofonia vasten livelähetyksessä. Hesarin artikkelit tuntuvat aina loppuvan kesken, haluaisin hyvin pitkiä ja seikkaperäisiä artikkeleita itseäni kiinnostavista aiheista. Toisaalta fyysisen kirjan lukeminen on itselleni turhauttavan vaikeaa, mutta luulen sen johtuvan ylipäätään ylivirittävästä ympäristöstä ja maailmasta – sosiaalinen media on siitäkin vain osa.

Joululomalla palauduin rankasta vuodesta (oli syöpä ja moninkertaisesti enemmän töitä kuin koskaan ennen) ja palautumisen myötä jokin rentous ja luovuus ja vapautuminen alkoi virrata, kaikenlainen alkoi taas kiinnostaa. Uudenvuodenyönä tunsin olevani pystyvä ja kykenevä, hyvä ihminen täynnä virtaa. Toisaalta uudenvuodenpäivän aamuna sain leipäviipaleen niin jumiin leivänpaahtimen sisälle, että paahtimesta piti irrottaa osia leivän ulossaamiseksi, että en oo ihan varma kykenevyydestä sittenkään.

Mutta joka tapauksessa kirjoittamisen pariin palaaminen tuntuu vain hauskalta! Luin taannoin vanhaa blogiani ja huomasin, että olen kirjoittanut aivan ihanasti! Hauskasti, koskettavasti, samastuttavasti tai ihan vain viihdyttävästi. Elämän taltiointi kirjoittamalla tuntuu jotenkin myös merkitykselliseltä. Olen lueskellut ihastuksissani vaikka Julia Thurénin blogia, joka muuten on ollut ja päivittynyt kaikki vuodet läpeensä: varsinkin viimeajoilta ihania, arkisia muistiinpanoja ja havaintoja. Siis sellaista päiväkirjamaisuutta, voitteko kuvitella. Saman ilmiön äärellä olen hullaantunut viimeisen vuoden aikana myös Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan -elämäkerran tai Aila Meriluodon viimeisistä päiväkirjoista kootun En minä vielä pääty -kirjan parissa. Että tälleen nyt vaan liitän ja palautan itseni osaksi merkkikirjoittajien jatkumoa, uuden blogin perustamalla.

En odota bloggaamiselta silleen oikeastaan mitään, varsinkaan kaupallista menestystä tai taloudellista hyötyä: mikään taho ei missään yhteydessä maksa kirjoittamisesta nykyään niin paljoa, että haluaisin kirjoittaa rahan vuoksi (tai siis ehkä jollekin maksetaan, mutta ei minulle). Eipä sillä että olisin koskaan tehnyt mitään töitä pelkästään rahan vuoksi, olisi hirveän paljon helpompaa, jos ei oikeasti olisi yhtään luovuuden ja merkityksen perään ja voisi merkityksellisyyttä miettimättä painaa jossain konkreettisen fyysisen sorvin tai liukuhihnan äärellä kesälomasta jouluun ja joulusta kesälomaan. En kyl yhtään tiiä tekeekö niin oikeasti nykyään enää kukaan, en usko perusduunarinkaan voineen välttyä loputtomalta puheelta unelmapuheelta työstä ja sen merkityksellisyydestä ja antoisuudesta ja tärkeydestä. Varmaan perusduunarikin kokee riittämättömyyttä ja tyhjyyttä elämässään eikä oo vaan silleen että it is what it is, kohta tulee lomarahat ja ehkä ens viikolla ehtii viimein pitää ylityövapaan ja sit kyl saunon aamuun asti.

En oo muuten saunonut aikoihin. Paitsi jouluna kylpylässä neljässä eri saunassa, mut sillee että ois menny vaaan saunaan. Ehkä jonain päivänä menen ja testaan Voguen, ai että huhuh.

Rakkaudella,

EINO

P.S. Herranjestas, en laittanut edes kuvia tähän julkaisuun, voiko tälleen nykypäivänä internetissä edes toimia? Vähän turhan vallankumouksellista jopa minulta ja minulle.