Tekijä: Eino

Ehdin jo ajatella tämän säätilan pysyvän

Tämä talvi koettelee ihan uudella tavalla. Talvet ovat oikeastaan aina olleet itselleni kuormittavia ja ärsyttäviä. En tunne mitään lumen lisäämää valoisuutta, epäilen sen olevan optimististen ihmisten keksimä valhe, jota he itsekin luulevat todeksi. Kaunis luminen maisema jaksaa ilahduttaa kolme minuuttia sisältä katsottuna, ulos mennessä sekin on vaan hirveää. On raskasta toppautua ja pukeutua, koittaa vaatekerrosten kanssa taipua pukemaan kenkiä jalkaan, vaappua kankeana rappukäytävän halki ulos ja möngertää sohjossa pitkin jalkakäytäviä, jotka aurataan ehkä joka neljäs viikko. Seassa menevät ruokalähetit, liikuntarajoitteiset, äidit vaunuineen, arvaamattomasti sekoilevat lapset ja koirat ja kaiken päälle vielä minäkin.

Ainoa ilo lumesta on hassu hiljaisuus. En tiedä, hukkuvatko äänet lumimassoihin vai rauhoittuuko kaikki oikeasti: autot eivät pääse kinoksistaan eivätkä ihmiset lähde ulos ellei ole aivan pakko. Mutta tuntuu ainakin usein lumimyrskyissä siltä, että on yliluonnollisen hiljaista sellaisissakin paikoissa, joissa on yleensä kauhea mayhem hela tiden. Olisi ihanaa, jos sitä hiljaisuutta kestäisi pidempään tai ikuisesti. Mutta ei, tuli UMK ja Käärijän Cha cha cha, joka soi bluetooth-kaiuttimista, ohiajavista bileautoista ja päiden sisältä todennäköisesti ainakin kahdeksan kuukautta. Meillä ei ole enää hiljaisuutta.

Mutta nyt olen jotenkin aivan poikkeuksellisella tavalla loppu talveen. Varmaan se on tämä jatkuva sään vaihtelu: talven tila voi vaihtua kolme kertaa päivän aikana, ilmatieteenlaitoksen ulkonaliikkumattomuuskehotuksista ja myrskyistä keväisiin plus-asteisiin ja kuiviin katuihin ja kun olet erehtynyt pikkukengissä ja kevyttopassa ulos, onkin parin tunnin päästä kotiin palatessa helvetin kylmä, kaduilla 14 senttimetriä loskaa, sataa räntää tai on ennenkokematon lumimyrsky jonka kaltaista ei ole koskaan koettu eikä missään ole turvassa. Kaikki muuttuu koko ajan, ei ehdi tottua ja asettua mihinkään kaiken ollessa uhkaavaa, epäilyttävää, riski, vaara, kohu, yllättävä tai odottamaton tai mikä tahansa voi hetkenä minä hyvänsä olla pisin vittua.

Eilen maisema oli kaunis, puissa, kaiteissa, liikennemerkeissä ja katujen miehissä oli hassuja säätilan aiheuttamia pieniä lumipiikkejä. Tein sunnuntaikävelyn ostamaan Insta-tuttavani leipomaa leipää. Leipämaksu meni hyväntekeväisyyteen Ukrainalle. On jo vähän tapahtunut se, minkä kyyninen ihminen tiesi koko ajan. Ukraina vähän unohtuu, ei enää kauhistuta samalla tavalla eikä tule kaiveltua komeroita, varastoja ja säilykekaappeja ukrainalaisten tueksi. Siksi oli jotenkin erityisen ihana tämä leipäprojekti, että joku muistaa ja jaksaa ja niinku sillä lailla omaksi ilokseen tekee jotain konkreettista. Kiitos vielä leivästä ja toiminnasta Venla!

En siis itse ole mitenkään muita parempi, Ukrainan sota on arkipäiväistynyt omassakin elämässä. Kaikki tuntuu uhkaavalta koko ajan ja se kaikki tuntuu normaalilta, tämmöstä tää on. Ruuan hinta nousee eikä varmasti laske, vaikka sota joskus loppuisi. Sähkön hinnasta ei ole mitään tietoa ja yritän olla tietämättä, koska asialle ei voi mitään. Ehkä suuri lasku ei tunnu niin pahalta jos ei ole ihan varma mitä on ennen maksanut. Toki huutelen täältä pienestä yksiöstäni jossa on kai edelleen voimassa sama hyvä sähkösopimus jonka joskus tein. Ja varmaan sähkönkulutukseni on aika pientä, en ainakaan tiedä mistä voisin vähentää.

Viikonlopun oli myös kaikkialla outo mutta kaunis sumu. Ehdin jo ajatella, että ehkä tämä säätila pysyy niin, että talveen ehtii asettua ja tottua. Onneksi Helsingin Sanomat tiesi kertoa paremmin ja keli nousee pian jopa neljään plussa-asteeseen. Kelpaa siinä sitten märkien kissojen, koirien, ukkojen ja mummojen ja tammikuisista pikkujouluista palaavien jonottaa Töölön tapaturma-asemalle aamuyön tunneista iltapäivään puhkikuluneen ja poislähteneen henkilökunnan loistaessa poissaolollaan kuin helmikuisen aamun hanki.

Tämä vuosi ei ole vielä oikein alkanut, en saa kiinni mistään työtehtävistä tai askareista, eikä mitään akuuttia tekemistä oikeastaan edes ole. Kyynisenä pessimistinä olin aika varma, että yksi isohko homma tälle vuodelle ei tule toteutumaan, mutta silti jotenki vituttaa ja kaikki tuntuu merkityksettömältä ja toivottomalta nyt kun kuulin, että projektia ei tosiaan tehdä. Minä itse kuulemma tyyppinä kyllä kiinnostan ja idea oli tosi hyvä, mut nyt kuitenki toteutetaan toisenlaisia ideoita toisenlaisten tyyppien kanssa.

Mutta onneksi ei ole akuuttia taloudellista hätää. Viime vuonna oli niin saatanasti hyväpalkkioisia töitä, että voin hyvänkin tovin ihan hyvin tässä köllötellä sisätiloissa hangilta suojassa tekemättä ihan kauheasti mitään. Joku muu ihminen varmaan sijoittaisi tai säästäisi liikenevät varat, tai kahmisi samaa tahtia lisää, mutta niiiiiin varakkaaksi ja älykkääksi en itseäni koe.

Mieluummin nautin ja löllöttelen. Kuolen vaikka sitten eläkeiässä nälkään, mutta nyt minä syön.

Identiteettikriisi

Kävimme lähellä sitä, että loisteliaan alun jälkeen ei seuraakaan enää mitään – jos ei ole mitään painetta kirjoittaa, niin ei vissiin tule kirjoitettua. Paistattelin vain tyytyväisenä siinä ilossa, että blogi on nyt perustettu ja sille on kysyntää. Sitten lähdin rakkauslomalle Tukholmaan Yasuragi-kylpylään. Salaperäinen kylpylä herätti ihmisissä niin paljon kysymyksiä, että päätin kirjoittaa siitä oman postauksensa. Postauksesta tulee pitkä kuin nälkävuosi ja myös lukukokemuksena suunnilleen nälkävuoden tuntuinen. Odotatte varmasti tämän jälkeen kaikki suurella innolla! Mutta nyt kun se on sanottu (ja postausta on kirjoitettu uudestaan ja uudestaan ja tuntikausien ajan), on postaus kirjoitettava!

Mutta tämä ei ole se postaus. En tiedä mikä postaus tämä on, mutta en tiennyt edellisestäkään ja hyvä tuli.

Viime aikojani on leimannut identiteettikriisi kauhean monella tasolla. Tai siis aivan joka tasolla.

En tiedä miten ja missä haluaisin asua. Tykkään nykyisestä asuinalueestani Kalliossa, säilyy kosketus erilaisiin yhteiskuntaluokkiin ja siihen, että monilla menee kauhean huonosti. Toisaalta olisi kiva, jos se kauhean huonosti meneminen ei tulisi kotini ikkunasta ääninä sisään kellon ympäri ja sitä kautta tavallaan myös minun elämäkseni. Vähempikin kosketus todellisuuteen ehkä riittäisi säilyttämään yhteyden. Tykkään myös asunnostani. Kuten äitini täällä ensimmäisen kerran ällistyneenä totesi, tämä on jo vähän kuin aikuisen ihmisen oikea koti. Täällä on tilaa ja keittiö ihan erillisenä huoneena. Toisaalta asunnosta puuttuu kaikenlainen vaatesäilytys ja siihen keksimäni ratkaisut toimivatkin hyvin ihmiselle, joka pärjää kolmella paidalla, kaksilla housuilla ja viiden päivän alushousuilla. Minä en valitettavasti ole se ihminen. Toisaalta vuokrani on hyvin kohtuullinen. Aina välillä katselen asuntoilmoituksia ja huomaan, että vuokrani voisi olla jopa kolmesataa euroa enemmän mutta asunnon mukavuus ja viihtyisyys ei kasvaisi, voisi jopa laskea.

On kamalaa seurata, miten kaikki ihmiset ostavat asuntoja ja taloja. Monikaan lähipiirissäni ei osta enää edes mitään ensiasuntoja, vaan toisia ja kolmansia ja sijoitusasuntoja. Minä olen tässä ensimmäisessä aikuisen ihmisen kotia muistuttavassa vuokra-asunnossani. Luojan kiitos en myöskään halua omistaa asuntoa, saisin erilaisia sairauskohtauksia ja oireita kaikenlaisista stresseistä koko ajan, mutta joku halvatun paine kuitenkin painostaa minua koko ajan ajattelemaan, että kyllä pitäisi ostaa ja mieluummin useampi eikä vain itselle. Kiitos HS Visio tämän ajatuksen painokkaasta esiintuonnista ja ylläpidosta. Onneksi muistan aina mainita itselleni ja ympäristölleni näiden ajatusten vaivatessa, että maapallon tulevaisuus edellyttää nykyisen yhteiskuntarakenteen romahdusta, jota ei tule tapahtumaan, minkä seurauksena maapallo romahtaa, eli kansankielisesti piisamirottaa lainaten sanoakseni hyödytöntä murehtia, koska mitään ei voi tehdä.

Ja siitä päästäänkin tekemiseen: pitäisi tehdä jotain. En tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä, en tiedä mikä kiinnostaa. Elämä tuntuu vähän silleen tyhjäkäynniltä ja toissijaiselta, kun en tietoisesti ja määritelmällisesti tee oikein mitään. En ole kovin kiinnostunut mistään. On kuitenkin suuri tarve olla merkittävä ja tehdä jotain suurta. Helpottaisi suuresti esimerkiksi somevaikuttajan töitäni, jos elämässä olisi joku ilmiömäisen suuri ihme, josta tuottaa sisältöä ja kiinnostaa yleisöä. Vuoden takainen syöpä toimi siinä tosi hyvin, media oli jatkuvasti kiinnostunut (ei HS Visio), seuraajia sateli ja tavoittavuusluvut olivat käsittämättömiä. Ymmärrätte kumminkin varmaan, että en edes merkityksen ja sisällön saamiseksi elämään kaipaa sitä takaisin.

Ehkä pitäisi olla se asunto, jota remontoida, sijoitukset, joista vinkkailla, sijoitusasunnot, joita flippailla. En halua myöskään lapsia, mikä on sääli, koska homovanhempi olisi yhä edelleen mediaseksikäs ilmiö. En usko haluavani naimisiin, olen ajatuksen pysyvyydestä aika varma. Lemmikkisisältö toimisi myös, mutta en missään tapauksessa halua lemmikkejä. Minulla on ollut hamsteri ja kissa, nykymaailmassa on ehkä kolme eläintä joita jaksan katsella livenä ja virtuaalisestikin katselen vain eksoottisia eläimiä, kuten saukkoja, capybaroja ja siilejä. Sitä paitsi lemmikki kuolee joskus, aivan saatanan hirveä ajatus yrittää siitä sitten päästä yli. Ehkä vähän sama naimisiinmenossa, kuolema tai tuomioistuin erottaa kumminkin jossain vaiheessa ja vitun raskas operaatio.

Ja sit tietty en myöskään tiedä, että miten haluaisin pukeutua. Minulta puuttuu selkeä ja helposti toteutettava, tunnistettava tyyli, jota kutsun luokseni. Nyt kaikenlaiset rytkyt ja lumput kutsuvat minua ja lähtevät sitten mukaani kotiin. Tuntuu aina tyhmältä lähteä kotoa arkisen ja tavallisen näköisenä, on hauskaa kun uloslähtö on ikään kuin performanssi. Toisaalta en jaksa pukeutua kotona ja arjessa kovinkaan ihmeellisesti, se ei tule luonnollisesti. Pelkään hienojen vaatteiden tuhoutuvan käytössä, olen sillä lailla metsäläinen että herkät materiaalit ja kauniit kuosit olisivat jatkuvasti arkikäyttöön joutuessaan jossain soosseissa ja tahmoissa. Niin ei ilmeisesti käy harmaameleeratulle kolitsipöksylle tai nyppyiselle t-paidalle, ne jostain syystä säilyttävät elinvoimansa arkirutistuksissakin.

Silleensä tälläkään ei oo niin väliä, viihdyn kauhean hyvin kotona, yksin, tekemättä yhtään mitään. Jos kukaan ei koskaan saisi tietää minusta mitään, minun olisi kauhean helppo olla ikuisesti kotona. Tavallaan houkutteleva ajatus, vetäytyisi johonkin täyteen radiohiljaisuuteen. No ehkä itse voisin kuunnella vähän radiota, mutta en tekisi itse radiolähetystä, radio on raivostuttavin asia nykymaailmassa. Radiokanavilta tulee pelkkiä ruumiinnesteitä ja Yleisradio on muuttanut kaikki hyvät ohjelmat podcasteiksi, jotka täytyy kaivaa Areenasta, eli kukaan ei kuuntele niitä sieltäkään, minkä seurauksena ne luultavasti loppuvat nekin kohta. Jos unohdetaan tämä radiokannanotto ja palataan hiljaisuuteen, voisi siellä hiljaisuudessa sitten seurata, mitä alkaa tajunnasta ja tekemisenpuutteesta tyhjyydessä nousta.

Olisiko jollain kuitenkin jotain merkitystä? Mitä tekisin, jos kukaan ei näkisi? Miksi teen vain jotta joku näkisi? Sääli, ettemme koskaan saa tietää.

Liityn merkittävien kirjoittajien jatkumoon

Harmittelin vuonna 2015 aikaansaamattomuuttani kirjoittajana. Mietin, kuinka kiva olisi kirjoittaa, vaikka jotain luovaakin tekstiä, mutta en vain saa aikaiseksi. En toisaalta ajatellut olevani luova kirjoittaja, koska ajattelin luovan kirjoittamisen pohjimmiltaan olevan kirjoittamista keijuista ja fauneista ja toisista ulottuvuuksista. En ajatellut arkirealismia sillä lailla luovana.

Kirjoittamattomuuttani harmitellessani samanaikaisesti kirjoitin tietysti päivittäin pitkiä postauksia silloiseen Tämän kylän homopoika -blogiini, viikkotasolla varmaan kymmeniä liuskoja. Se oli niin luontevaa ja rutinoitunutta, etten ajatellut sitä luovana tai kirjoittamista kehittävänä tai ylipäätään edes kirjoittamisena.

Toista se on nykyään. Olen vuosikausia pitänyt yllä kirjoittajan identiteettiä ja titteliä, vaikken ole enää kirjoittanut. Blogi jäi kaikessa hiljaisuudessa tauolle samoihin aikoihin kuin muidenkin blogit – seuraajat ja oma mielenkiinto sen mukana siirtyi Instagramiin. Olen toki kirjoittanut yhden kirjan ja seuraava kirja ilmestyy toivoakseni syksyllä. Instastoorit ja kuvatekstit vaativat nekin usein kirjoittamista ja sen ajattelua. Instagramin teksteissä pitää kuitenkin olla napakka ja tiivis, karsia vivahteita ja rönsyjä. Merkkimäärä on julmetun rajallinen. Muuten en oikein jaksa valitusta siitä, että some vie keskittymiskyvyn ja kaikki pitää somessa tapahtua sekunnissa. Ongelma on varmasti todellinen, mutta ei oman kokemukseni mukaan leimaa kuitenkaan kaikkea. En jaksa katsoa, jos sisältö on tylsää ja sitä on liikaa, mutta voin hyvin seurata minuuttitolkulla kun Tiina Arponen askartelee, joku Tiktokaaja kertoo pyöräilyseikkailustaan Espanjassa tai joku läpsyttelee slimeä ASMR-mikrofonia vasten livelähetyksessä. Hesarin artikkelit tuntuvat aina loppuvan kesken, haluaisin hyvin pitkiä ja seikkaperäisiä artikkeleita itseäni kiinnostavista aiheista. Toisaalta fyysisen kirjan lukeminen on itselleni turhauttavan vaikeaa, mutta luulen sen johtuvan ylipäätään ylivirittävästä ympäristöstä ja maailmasta – sosiaalinen media on siitäkin vain osa.

Joululomalla palauduin rankasta vuodesta (oli syöpä ja moninkertaisesti enemmän töitä kuin koskaan ennen) ja palautumisen myötä jokin rentous ja luovuus ja vapautuminen alkoi virrata, kaikenlainen alkoi taas kiinnostaa. Uudenvuodenyönä tunsin olevani pystyvä ja kykenevä, hyvä ihminen täynnä virtaa. Toisaalta uudenvuodenpäivän aamuna sain leipäviipaleen niin jumiin leivänpaahtimen sisälle, että paahtimesta piti irrottaa osia leivän ulossaamiseksi, että en oo ihan varma kykenevyydestä sittenkään.

Mutta joka tapauksessa kirjoittamisen pariin palaaminen tuntuu vain hauskalta! Luin taannoin vanhaa blogiani ja huomasin, että olen kirjoittanut aivan ihanasti! Hauskasti, koskettavasti, samastuttavasti tai ihan vain viihdyttävästi. Elämän taltiointi kirjoittamalla tuntuu jotenkin myös merkitykselliseltä. Olen lueskellut ihastuksissani vaikka Julia Thurénin blogia, joka muuten on ollut ja päivittynyt kaikki vuodet läpeensä: varsinkin viimeajoilta ihania, arkisia muistiinpanoja ja havaintoja. Siis sellaista päiväkirjamaisuutta, voitteko kuvitella. Saman ilmiön äärellä olen hullaantunut viimeisen vuoden aikana myös Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan -elämäkerran tai Aila Meriluodon viimeisistä päiväkirjoista kootun En minä vielä pääty -kirjan parissa. Että tälleen nyt vaan liitän ja palautan itseni osaksi merkkikirjoittajien jatkumoa, uuden blogin perustamalla.

En odota bloggaamiselta silleen oikeastaan mitään, varsinkaan kaupallista menestystä tai taloudellista hyötyä: mikään taho ei missään yhteydessä maksa kirjoittamisesta nykyään niin paljoa, että haluaisin kirjoittaa rahan vuoksi (tai siis ehkä jollekin maksetaan, mutta ei minulle). Eipä sillä että olisin koskaan tehnyt mitään töitä pelkästään rahan vuoksi, olisi hirveän paljon helpompaa, jos ei oikeasti olisi yhtään luovuuden ja merkityksen perään ja voisi merkityksellisyyttä miettimättä painaa jossain konkreettisen fyysisen sorvin tai liukuhihnan äärellä kesälomasta jouluun ja joulusta kesälomaan. En kyl yhtään tiiä tekeekö niin oikeasti nykyään enää kukaan, en usko perusduunarinkaan voineen välttyä loputtomalta puheelta unelmapuheelta työstä ja sen merkityksellisyydestä ja antoisuudesta ja tärkeydestä. Varmaan perusduunarikin kokee riittämättömyyttä ja tyhjyyttä elämässään eikä oo vaan silleen että it is what it is, kohta tulee lomarahat ja ehkä ens viikolla ehtii viimein pitää ylityövapaan ja sit kyl saunon aamuun asti.

En oo muuten saunonut aikoihin. Paitsi jouluna kylpylässä neljässä eri saunassa, mut sillee että ois menny vaaan saunaan. Ehkä jonain päivänä menen ja testaan Voguen, ai että huhuh.

Rakkaudella,

EINO

P.S. Herranjestas, en laittanut edes kuvia tähän julkaisuun, voiko tälleen nykypäivänä internetissä edes toimia? Vähän turhan vallankumouksellista jopa minulta ja minulle.