Pakko myöntää, olin hetken jo toiveikas – olemmeko viimein ajassa, jossa presidenttiehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen ei ole suuri puheenaihe. Enemmän jopa kuului puhetta siitä, pitääkö meidän olla näin kiinnostuneita presidenttiehdokkaiden puolisoista. Entä jos presidenttiehdokas olisikin sinkku tai leski?
Mutta niin vain Matti Rönkä 1970-luvua huokuen takelteli ilmoille kuuman perunan: SUKUPUOLISEN SUUNTAUTUMISEN. Varmasti nousee kotikatsomoissa pohdinnat esiin ja nouseehan se, kun oikein vaalilähetyksessä annetaan ymmärtää, että pohdittavaa on. Oli TV-aikamme pitkään aikaan kiusallisimmat hetket katsoa, kun asiantuntijat kiusaantuneena hakevat sanoja sanoakseen HOMOSEKSUAALI.
Pekka Haaviston seksuaalisuuden loputon puiminen on absurdia, koska teot puhuu puolestaan: voisi sanoa, että Haavisto ei paljoa muuta ole tehnytkään, kuin työskennellyt maissa, joihin hänen pelätään presidenttinä olevan mahdotonta mennä. Ensin vastustetaan muslimimaita homojen puolustamiseksi, nyt taas vastustetaan homoja että säilyy suhteet muslimimaihin. On muuten tyhmä peli epäloogisella puolten vaihdolla, ei kannata pelata.
Pekka Haaviston kohdalla vähemmistöön kuuluminen on vain voimavara. Vähemmistöön kuuluva ihan missä tahansa asemassa on tärkeä esikuva, voima ja kannustin kaikkiin vähemmistöihin kuuluville, varsinkin nuorille. Vähemmistöön kuulumisen kautta ymmärtää usein paremmin myös muita vähemmistöjä. Se ei ole automaattista, mutta parantaa mahdollisuuksia, ja ne Haavisto on erinomaisesti hyödyntänyt.
Tavallaan tietysti ymmärrän kynnyksen äänestää homoa: en ole itsekään vielä koskaan äänestänyt presidentiksi heteroa. Kynnys heteron äänestämiselle on korkea, mutta olen tottakai valmis kehittämään ajatteluani ja muuttamaan mielipidettäni, jos ja kun maailma on siinä tilanteessa, että seksuaalista suuntautumista ei tarvitse enää ehdokasta valitessa tai muutenkaan miettiä.