Liityn merkittävien kirjoittajien jatkumoon

Harmittelin vuonna 2015 aikaansaamattomuuttani kirjoittajana. Mietin, kuinka kiva olisi kirjoittaa, vaikka jotain luovaakin tekstiä, mutta en vain saa aikaiseksi. En toisaalta ajatellut olevani luova kirjoittaja, koska ajattelin luovan kirjoittamisen pohjimmiltaan olevan kirjoittamista keijuista ja fauneista ja toisista ulottuvuuksista. En ajatellut arkirealismia sillä lailla luovana.

Kirjoittamattomuuttani harmitellessani samanaikaisesti kirjoitin tietysti päivittäin pitkiä postauksia silloiseen Tämän kylän homopoika -blogiini, viikkotasolla varmaan kymmeniä liuskoja. Se oli niin luontevaa ja rutinoitunutta, etten ajatellut sitä luovana tai kirjoittamista kehittävänä tai ylipäätään edes kirjoittamisena.

Toista se on nykyään. Olen vuosikausia pitänyt yllä kirjoittajan identiteettiä ja titteliä, vaikken ole enää kirjoittanut. Blogi jäi kaikessa hiljaisuudessa tauolle samoihin aikoihin kuin muidenkin blogit – seuraajat ja oma mielenkiinto sen mukana siirtyi Instagramiin. Olen toki kirjoittanut yhden kirjan ja seuraava kirja ilmestyy toivoakseni syksyllä. Instastoorit ja kuvatekstit vaativat nekin usein kirjoittamista ja sen ajattelua. Instagramin teksteissä pitää kuitenkin olla napakka ja tiivis, karsia vivahteita ja rönsyjä. Merkkimäärä on julmetun rajallinen. Muuten en oikein jaksa valitusta siitä, että some vie keskittymiskyvyn ja kaikki pitää somessa tapahtua sekunnissa. Ongelma on varmasti todellinen, mutta ei oman kokemukseni mukaan leimaa kuitenkaan kaikkea. En jaksa katsoa, jos sisältö on tylsää ja sitä on liikaa, mutta voin hyvin seurata minuuttitolkulla kun Tiina Arponen askartelee, joku Tiktokaaja kertoo pyöräilyseikkailustaan Espanjassa tai joku läpsyttelee slimeä ASMR-mikrofonia vasten livelähetyksessä. Hesarin artikkelit tuntuvat aina loppuvan kesken, haluaisin hyvin pitkiä ja seikkaperäisiä artikkeleita itseäni kiinnostavista aiheista. Toisaalta fyysisen kirjan lukeminen on itselleni turhauttavan vaikeaa, mutta luulen sen johtuvan ylipäätään ylivirittävästä ympäristöstä ja maailmasta – sosiaalinen media on siitäkin vain osa.

Joululomalla palauduin rankasta vuodesta (oli syöpä ja moninkertaisesti enemmän töitä kuin koskaan ennen) ja palautumisen myötä jokin rentous ja luovuus ja vapautuminen alkoi virrata, kaikenlainen alkoi taas kiinnostaa. Uudenvuodenyönä tunsin olevani pystyvä ja kykenevä, hyvä ihminen täynnä virtaa. Toisaalta uudenvuodenpäivän aamuna sain leipäviipaleen niin jumiin leivänpaahtimen sisälle, että paahtimesta piti irrottaa osia leivän ulossaamiseksi, että en oo ihan varma kykenevyydestä sittenkään.

Mutta joka tapauksessa kirjoittamisen pariin palaaminen tuntuu vain hauskalta! Luin taannoin vanhaa blogiani ja huomasin, että olen kirjoittanut aivan ihanasti! Hauskasti, koskettavasti, samastuttavasti tai ihan vain viihdyttävästi. Elämän taltiointi kirjoittamalla tuntuu jotenkin myös merkitykselliseltä. Olen lueskellut ihastuksissani vaikka Julia Thurénin blogia, joka muuten on ollut ja päivittynyt kaikki vuodet läpeensä: varsinkin viimeajoilta ihania, arkisia muistiinpanoja ja havaintoja. Siis sellaista päiväkirjamaisuutta, voitteko kuvitella. Saman ilmiön äärellä olen hullaantunut viimeisen vuoden aikana myös Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan -elämäkerran tai Aila Meriluodon viimeisistä päiväkirjoista kootun En minä vielä pääty -kirjan parissa. Että tälleen nyt vaan liitän ja palautan itseni osaksi merkkikirjoittajien jatkumoa, uuden blogin perustamalla.

En odota bloggaamiselta silleen oikeastaan mitään, varsinkaan kaupallista menestystä tai taloudellista hyötyä: mikään taho ei missään yhteydessä maksa kirjoittamisesta nykyään niin paljoa, että haluaisin kirjoittaa rahan vuoksi (tai siis ehkä jollekin maksetaan, mutta ei minulle). Eipä sillä että olisin koskaan tehnyt mitään töitä pelkästään rahan vuoksi, olisi hirveän paljon helpompaa, jos ei oikeasti olisi yhtään luovuuden ja merkityksen perään ja voisi merkityksellisyyttä miettimättä painaa jossain konkreettisen fyysisen sorvin tai liukuhihnan äärellä kesälomasta jouluun ja joulusta kesälomaan. En kyl yhtään tiiä tekeekö niin oikeasti nykyään enää kukaan, en usko perusduunarinkaan voineen välttyä loputtomalta puheelta unelmapuheelta työstä ja sen merkityksellisyydestä ja antoisuudesta ja tärkeydestä. Varmaan perusduunarikin kokee riittämättömyyttä ja tyhjyyttä elämässään eikä oo vaan silleen että it is what it is, kohta tulee lomarahat ja ehkä ens viikolla ehtii viimein pitää ylityövapaan ja sit kyl saunon aamuun asti.

En oo muuten saunonut aikoihin. Paitsi jouluna kylpylässä neljässä eri saunassa, mut sillee että ois menny vaaan saunaan. Ehkä jonain päivänä menen ja testaan Voguen, ai että huhuh.

Rakkaudella,

EINO

P.S. Herranjestas, en laittanut edes kuvia tähän julkaisuun, voiko tälleen nykypäivänä internetissä edes toimia? Vähän turhan vallankumouksellista jopa minulta ja minulle.